— Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.
— Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.
— Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. — Olen jo edeltäpäin kertonut tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät, että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen, että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä asunnossani Helder-kadun varrella.
— Joutavia, sanoi Monte-Cristo, — olettehan luvannut olla mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.
— En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, — olette jollekulle toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen. Suostukaa puhumaan siitä!
— Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa, sanoi kreivi hymyillen, — että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä on tapahtunut.
— Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, — niin lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.
— Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.
— No niin, alkoi Morcerf, — puhun, vaikka itserakkauteni siitä saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa, lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun yleensä eivät kunnioita mitään.
— Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. — Olen tuntenut Luigi Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että hänen miehensä vapaiksi.