— Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.
Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on todellakin se, miltä hän näyttää?
— Miltä hän siis näyttää?
— Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.
— Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.
— Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?
— Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä maltalaiseksi.
— En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.
— Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.