— Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi Bertuccio.
— Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, — sillä enhän minä tiedä kerrassaan mitään.
— Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän ylhäisyydellenne…
— Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.
— Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni teidän ylhäisyyttänne…
— Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.
— Kaikki tapahtui vuonna 1815.
— Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, — se ei siis ole eilispäivän asioita.
— Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna 1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren toiselle puolelle.
— Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, — ja ellen erehdy, niin se on jo laadittu.