— Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. — Siten asia todellakin järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike ei saa siitä kärsiä.
— Olkaa rauhassa, herra Morrel. — Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes näkemään?
— Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä, että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.
— Ei, sanoi Danglars, — mutta olen kuullut, että hän on kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.
— No, huokasi herra Morrel, — saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan, tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.
Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.
— Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, — minnepäin asia kääntyy. Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?
— Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on tällaiset seuraukset.
— Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä? Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.
— Niin, sanoi Caderousse, — siitä olen aivan varma. Näin sen lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi vieläkin siellä.