— Missä? kysyi Danglars.
— Herra de Morcerfin luona.
— Tunnette siis pikku vicomten? kysyi Danglars.
— Olimme yht'aikaa Roomassa karnevaalin aikaan.
— Sehän on totta, sanoi Danglars. — Muistelen kuulleeni jostakin kummallisesta seikkailusta rosvojen kanssa, jotka asustivat keskellä raunioita. Hän pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Muistelen hänen kertoneen siitä vaimolleni ja tyttärelleni Italiasta palattuaan.
— Rouva paronitar odottaa herroja, lausui palvelija palatessaan huoneeseen.
— Kuljen edeltä näyttääkseni teille tietä, sanoi Danglars kumartaen.
— Ja minä seuraan teitä, sanoi Monte-Cristo.
47. Harmaat hevoset
Paronin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa vallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat vihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka seiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset intialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja kullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi kalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja yhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita aistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä sen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien muiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn kanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin direktorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä saanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan mukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo vieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko tulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.