Nainen tointui ja osoitti mitään puhumatta poikaansa, ja hänen katseensa ilmaisi paljon enemmän kuin kaikki rukoukset. Lapsi oli yhä vielä pyörryksissä.
— Minä ymmärrän, sanoi kreivi tarkastaen lasta. — Mutta olkaa rauhassa, hänelle ei ole tapahtunut mitään pahaa. Hän on vain säikähtänyt.
— Sanotte sen varmaankin ainoastaan rauhoittaaksenne minua. Katsokaa, kuinka kalpea hän on! Poikani, lapseni, Edouardini, vastaa äidillesi. Hyvä herra, lähettäkää noutamaan lääkäriä. Annan kaiken rikkauteni sille, joka pelastaa poikani!
Monte-Cristo viittasi epätoivoista äitiä rauhoittumaan. Hän otti eräästä laatikosta böömiläisestä lasista tehdyn kullalla koristetun pullon, jossa oli verenpunaista nestettä, ja kaasi siitä pisaran lapsen kielelle.
Lapsi, vaikka olikin vielä aivan kalpea, avasi heti silmänsä.
Tämän nähdessään äiti oli melkein huumaantunut ilosta.
— Missä olen, huudahti hän, — ja ketä saan kiittää siitä, että olemme pelastuneet kamalasta tapaturmasta?
— Olette miehen luona, joka on onnellinen saadessaan poistaa teiltä suuren surun.
— Kirottu uteliaisuus, sanoi nainen. — Koko Pariisi puhui rouva Danglars'in erinomaisista hevosista, ja mieleni teki niitä koettaa.
— Mitä! huudahti kreivi verrattomasti teeskennellen hämmästystä. — Ovatko nuo hevoset rouva paronittaren?