— Älkää pilatko Alia palkinnoillanne ja kiitoksillanne, sanoi Monte-Cristo. — En tahtoisi hänen tottuvan sellaiseen. Ali on orjani. Pelastaessaan henkenne palvelee hän minua, ja hänen velvollisuutensa on palvella minua.
— Mutta hänhän pani henkensä vaaraan, sanoi rouva Villefort, johon kreivin käskevä ääni oli tehnyt syvän vaikutuksen.
— Olen kerran pelastanut hänen henkensä, vastasi Monte-Cristo, — se kuuluu siis minulle.
Rouva Villefort vaikeni.
Tänä lyhyen äänettömyyden aikana oli kreivillä tilaisuus tarkastaa lasta. Poika oli pieni ja hento, kalpeaihoinen, niin kuin punatukkaiset tavallisesti ovat, ja hänen tuuhea kapinallinen tukkansa peitti kuperaa otsaa ja laskeutui suurina kiharoina olkapäille asti. Silmät olivat vilkkaat, ja niistä näkyi salaista pahuutta ja nuorekasta ilkimielisyyttä. Suu oli iso, mutta huulet kapeat. Tätä seitsenvuotiasta olisi piirteistään päättäen luullut ainakin kaksitoistavuotiaaksi. Ensitöikseen hän äkillisellä liikkeellä irrottautui äitinsä syleilystä ja meni avaamaan sen laatikon, josta kreivi oli ottanut lääkkeen. Kysymättä lupaa keneltäkään, tottuneena täyttämään kaikki oikkunsa, hän alkoi ottaa korkkeja pois kaikista pulloista.
— Älkää koskeko niihin, sanoi kreivi, — sillä muutamat noista aineista ovat vaarallisia hengittääkin.
Rouva Villefort kalpeni ja tarttui poikansa käsivarteen vetäen hänet luokseen. Kun hänen pelkonsa oli talttunut, loi hän laatikkoon nopean mutta ilmeikkään katseen, jonka kreivi heti ymmärsi.
Samassa astui Ali sisään.
Rouva Villefort teki iloa ilmaisevan liikkeen ja painaen lapsen entistä lujemmin rintaansa vastaan sanoi:
— Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan pidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme epäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.