— Näenkö sinut?
— Joka päivä.
— No, miksi sitten kysyt sitä minulta?
— Minä pelkään ikävystyttäväni sinua.
— Et, sillä aamulla ajattelen tuloasi ja illalla muistelen käyntiäsi. Kun olen yksinäni, niin elän suurissa muistoissa, näen laajat maisemat ja etäällä Pindoksen ja Olympoksen. Sitä paitsi on sydämessäni kolme tunnetta, jotka eivät koskaan ikävystytä: suru, rakkaus ja kiitollisuus.
— Sinä olet oikea Epeiroksen tytär, Haydée, suloinen ja runollinen. Huomaa, että sinä polveudut jumalista, jotka siinä maassa syntyivät. Ole siis rauhassa, tyttäreni; teen kaiken, ettei nuoruutesi kulu hukkaan. Jos sinä rakastat minua kuin isääsi, niin minä rakastan sinua kuin tytärtäni.
— Sinä erehdyt, valtiaani, en rakastanut isääni niin kuin sinua rakastan. Rakkauteni sinua kohtaan on aivan toisenlainen. Isäni kuoli, enkä minä kuollut, mutta jos sinä kuolisit, niin minä kuolisin.
Kreivi ojensi sanomattoman hellästi hymyillen kätensä tytölle. Haydée painoi tapansa mukaan huulensa hänen kädelleen.
Ja valmistuttuansa näin menemään Morrelin perheen luo, kreivi poistui hyräillen näitä Pindaroksen säkeitä:
"Nuoruus on kukka, jonka hedelmä on rakkaus… Onnekas se viljankorjaaja, joka sen kokoaa nähtyään sen hitaasti kypsyvän."