Hän tarkasti puutarhan portilla hevosensa sukimista ja poltteli sikaria juuri silloin, kun kreivin vaunut ajoivat portin eteen.
Cocles avasi portin, niin kuin olemme maininneet, ja Baptistin hyppäsi istuimeltaan ja kysyi, ottavatko herra ja rouva Herbault sekä herra Maximilien Morrel kreivi Monte-Criston vastaan.
— Kreivi Monte-Cristo! huudahti Maximilien, heitti sikarinsa pois ja riensi tulijaa vastaan. — Tietysti me otamme hänet vastaan. Kiitos, tuhannet kiitokset herra kreivi, kun ette unohtanut lupaustanne!
Ja nuori upseeri pudisti niin sydämellisesti kreivin kättä, että tämän täytyi uskoa hänen tarkoittaneen sanoillaan täyttä totta. Hän huomasi, että häntä oli todella odotettu ja että hänet otettiin sydämellisesti vastaan.
— Tulkaa, tulkaa, sanoi Maximilien, — tahdon saattaa teidät sisään, sillä teidän kaltaistanne miestä ei palvelija saa ilmoittaa. Sisareni on puutarhassa katkomassa kuihtuneita ruusunoksia, ja langollani on käsissään sanomalehtensä, joita hän lukee muutaman askelen päässä vaimostaan, sillä Emmanuel pysyttelee aina enintään neljän metrin päässä rouva Herbaultista ja päinvastoin.
Nuori, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, joka silkkinen aamupuku yllään leikkeli pähkinänruskeata ruusupensasta, kohotti päätään kuullessaan askelten äänen.
Tämä nuori nainen oli pikku Julie, josta oli tullut rouva Herbault, niin kuin Thomson & Frenchin edustaja oli ennustanut.
Hän kirkaisi nähdessään vieraan. Maximilien alkoi nauraa.
— Älä säikähdä, sisar, sanoi hän, — kreivi on vasta pari kolme päivää ollut Pariisissa, mutta hän tietää jo, mitä maraisilaisen koroillaaneläjän elämä on, ja ellei hän sitä tiedä, niin sinä saat sen hänelle selittää.
— Hyvä herra, sanoi Julie, — tuodessaan teidät tänne veljeni suorastaan petti minut, hän kun ei vähääkään välitä siitä, millaisessa puvussa hänen sisarensa on… Penelon!… Penelon!…