Ukko, joka lapio kädessä kaiveli nurmikkoa, mihin oli istutettu bengalilaisia ruusuja, pisti lapionsa maahan ja lähestyi lakki kädessään ja salaten parhaansa mukaan mälliä, jonka hän oli painanut poskensa syvyyteen. Hänen vielä tuuheassa tukassaan näkyi jokunen harmaa suortuva, ja hänen ruskettuneesta naamastaan ja kirkkaista, vilkkaista silmistään saattoi päättää, että siinä oli entinen merimies, päiväntasaajan helteen ruskettama, tuimien tuulien ahavoittama.
— Huusitte minua, neiti Julie, tässä olen, sanoi hän.
Penelon oli tottunut sanomaan entisen isäntänsä tytärtä neiti Julieksi, eikä koskaan oppinut sanomaan häntä rouva Herbaultiksi.
— Penelon, sanoi Julie, — menkää ilmoittamaan herra Emmanuelille, mikä vieras on tullut taloomme. Sillä aikaa Maximilien saa saattaa herran salonkiin.
Hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
— Sallitte kai minun paeta muutamaksi minuutiksi?
Ja odottamatta kreivin suostumusta hän riensi pensaikon taakse ja juoksi taloon sivukäytävää myöten.
— Hyvä herra Morrel, sanoi Monte-Cristo, — huomaan saavani kodissanne täydellisen mullistuksen aikaan.
— Katsokaa, katsokaa, sanoi Maximilien nauraen, — tuolla luikkii aviomies taloon vaihtaakseen nuttunsa pitkääntakkiin. Kyllä teidät tunnetaan Meslay-kadun varrella, siitä voitte olla varma.
— Ympärilläni näyttää olevan onnellinen perhe, sanoi kreivi, vastaten ääneen omiin ajatuksiinsa.