— Niin onkin, herra kreivi. Ei heidän onnestaan puutu mitään. He ovat nuoria, rakastavat toisiaan, ovat iloisia, ja kun heillä on kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkotulot vuodessa ja he aikoinaan ovat kokeneet kovaakin, kuvittelevat he nyt olevansa yhtä rikkaita kuin Rothschild.
— Kaksikymmentäviisituhatta vuodessa ei ole paljon, sanoi kreivi niin lempeällä äänellä, että se hiveli Maximilienia kuin isän ääni. — Mutta eiväthän heidän tulonsa siihen supistu, he tulevat vielä miljoonien omistajaksi. Mikä lankonne on, asianajajako … lääkärikö?…
— Hän on ollut kauppias, herra kreivi, ja otti isävainajani liikkeen huostaansa. Isäni jätti kuollessaan perinnöksi viisisataatuhatta frangia. Niistä sai sisareni toisen puolen ja minä toisen, sillä meitä oli ainoastaan kaksi lasta. Lankoni, joka meni naimisiin sisareni kanssa omistamatta mitään muuta kuin kunnollisuutensa, erinomaisen älykkyytensä ja rehellisen nimensä, tahtoi saada yhtä suuren omaisuuden kuin vaimollaankin oli. Hän teki työtä, kunnes sai säästetyksi kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia. Kuusi vuotta hän tarvitsi siihen. Vannon teille, herra kreivi, että oli liikuttavaa katsella noita kahta lasta, jotka olivat niin ahkeria ja niin perin yksimielisiä. Älynsä avulla he olisivat voineet hankkia itselleen kuinka suuren omaisuuden tahansa, mutta koska he tahtoivat pysyä uskollisina vanhan kauppahuoneen tavoille, tarvitsivat he kuusi vuotta hankkiakseen sen summan, minkä kauppatapojen uudistajat olivat koonneet parissa kolmessa. Marseillessa ylistetäänkin vielä heidän suurta vaatimattomuuttansa. Eräänä päivänä tuli Emmanuel vaimonsa luo, joka oli suorittamassa maksuja ja sanoi:
"Julie, tässä on viimeinen Cocleksen tuoma sadan frangin erä. Nyt meillä on koossa ne kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia, jotka olemme asettaneet varallisuutemme määräksi. Oletko tyytyväinen siihen? Kuule, liike myy vuosittain miljoonalla ja tuottaa voittoa neljäkymmentätuhatta. Me voisimme myydä kauppaliikkeemme kolmestasadastatuhannesta frangista, sillä tässä on kirje herra Delaunaylta, joka tahtoo lunastaa sen ja liittää omaansa. Mitä siitä arvelet?"
"Ystäväni", sanoi sisareni. "Morrelin kauppaliikettä ei voi pitää hallussaan kukaan muu kuin Morrel. Kun voimme pelastaa isämme nimen ainaisista vaaroista, niin eikö se ole kolmensadantuhannen frangin arvoinen voitto?"
"Sitä minäkin arvelin", sanoi Emmanuel, "mutta tahdoin kuulla sinun mielipiteesi."
"Nyt sen kuulit. Olemme saaneet kaikki saatavamme ja suorittaneet kaikki maksumme. Voimme tämän kuun viidentenätoista päivänä vetää loppuviivan tilin alle ja sulkea liikkeen. Vetäkäämme tuo viiva ja sulkekaamme liike."
Niin tehtiinkin heti. Kello oli kolme. Neljännestä yli kolmen tuli eräs mies vakuuttamaan kaksi laivaansa. Liike olisi hyötynyt siitä viisitoistatuhatta frangia.
"Hyvä herra", sanoi Emmanuel, "olkaa niin hyvä ja kääntykää tässä asiassa herra Delaunayn puoleen. Me olemme nimittäin lopettaneet liikkeemme."
"Milloin?" kysyi vakuutuksenottaja kummastuneena.