— Te olette julma, huudahti Julie kauhistuneena.
Ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
— Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo katsellen heltyneenä kyyneliä, jotka valuivat Julien poskille, — jos lordi Wilmore olisi saanut nähdä sen, mitä minä olen täällä nähnyt, niin hän rakastaisi vielä elämää, sillä teidän kyynelenne sovittaisivat hänet koko ihmiskunnan kanssa.
Ja hän ojensi kätensä Julielle, joka tarttui siihen. Kreivin katse ja hänen sanansa olivat hänet kokonaan lumonneet.
— Mutta tuo lordi Wilmore, intti Julie takertuen viimeiseen toivonkipinään — oli jostakin maasta kotoisin, hänellä oli suku ja omaiset, hän oli tunnettu? Emmekö siis voisi…?
— Hyvä rouva, sanoi kreivi, — älkää etsikö, älkää rakennelko mitään tuulentupia. Ei, lordi Wilmore ei luultavasti ollenkaan ole etsimänne mies. Hän oli ystäväni, tunsin kaikki hänen salaisuutensa, hän olisi varmaankin kertonut tämänkin minulle.
— Eikö hän ole maininnut teille mitään? huudahti Julie.
— Ei.
— Mutta tehän mainitsitte hänen nimensä heti.
— Tiedättehän … sellaisissa tapauksissa otaksuu.