— Te tunnette siis hänet? huudahti Julie ilosta säihkyvin silmin.
— En, sanoi Monte-Cristo, — otaksun ainoastaan. Olen tuntenut erään lordi Wilmoren, joka sillä tavoin sirotteli hyviä töitä ympärilleen.
— Ilmaisematta itseään!
— Hän oli kummallinen mies eikä uskonut kiitollisuutta olevan olemassakaan.
— Oi, huudahti Julie juhlallisella äänellä ja pannen kätensä ristiin, — mitä tuo onneton sitten uskoi?
— Hän ei ainakaan uskonut sitä siihen aikaan, kun minä hänet tunsin, sanoi Monte-Cristo, jonka sielun viimeisimmätkin kielet tämä ääni oli saanut väräjämään. — Mutta ehkä hän sittemmin on tullut huomaamaan, että kiitollisuutta on olemassa.
— Tunnetteko tämän miehen? kysyi Emmanuel.
— Jos hänet tunnette, sanoi Julie, — niin sanokaa, sanokaa, voitteko johdattaa meidät hänen luokseen, osoittaa hänet meille, sanoa, missä hän on? Eikö niin, Maximilien, jos vain kerran tapaisimme hänet, niin hänen täytyisi uskoa, että kiitollisuutta on olemassa.
Monte-Cristo tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän astui vielä muutaman askelen salongissa edestakaisin.
— Jos lordi Wilmore on hyväntekijänne, sanoi hän koettaen hillitä äänensä väräjämistä, — niin en usko, että koskaan häntä tapaatte. Näin hänet viimeksi kaksi tai kolme vuotta sitten Palermossa, ja hän läksi kaukaisille maille ja hävisi luultavasti sille tielleen.