51. Pyramus ja Tisbe
Kun on ennättänyt kulkea kaksi kolmannesta Saint-Honorén esikaupungista, näkyy erään komean rakennuksen takana, joka tässä muutenkin ylellisessä kaupunginosassa herättää erikoista huomiota, laaja puutarha. Tuuheat kastanjapuut levittävät oksiaan vallinkorkuisten muurien yli ja pudottavat keväällä kukkiaan kahteen hiotusta kivestä tehtyyn maljakkoon, jotka ovat Ludvig XIII:n aikaisen ristikkoportin sivupylväitten päässä.
Tätä käytävää ei enää käytetä, vaikka maljakoiden komeat geraniumit liehuttavatkin tuulessa täplikkäitä lehtiään ja heleänpunaisia kukkiaan, sillä rakennuksen omistaja on jo kauan sitten tyytynyt rakennukseen, sen kadunpuoleiseen pihaan ja tuon portin takana olevaan puutarhaan. Ennen tästä portista tultiin keittiökasvitarhaan, joka oli tynnyrinalan laajuinen ja kuului talon yhteyteen. Mutta keinottelun demoni oli vetänyt viivan — nimittäin kadun — tämän kasvitarhan toiseen päähän, ja katu oli jo ennen olemassaoloaankin saanut nimen ja nyttemmin ruostuneen nimikilven. Alueen omistaja oli aikonut saada tämän kasvitarhan myydyksi, jotta sille voitaisiin rakentaa talo tulevan kadun varrelle, joka kilpailisi tuon komean pariisilaisen kulkuväylän Saint-Honoré-kadun kanssa.
Mutta keinotteluissa ihminen päättää ja raha määrää. Ristitty katu kuoli kehdossaan. Keittiökasvitarhan ostaja ei voinutkaan sitä myydä niin kalliista hinnasta kuin oli toivonut. Hän jäi odottamaan hintojen nousua saadakseen korvauksen kärsimistään tappioista ja koroitta jääneestä rahasummastaan, ja sillä välin hän vuokrasi tämän palstan eräälle puutarhurille viidestäsadasta frangista vuodessa.
Hän sai näin rahoilleen korkoa puoli prosenttia, mikä ei suinkaan ollut paljon siihen aikaan, jolloin ihmiset pitivät viittäkymmentä prosenttia liian vähänä.
Niin kuin jo äsken mainitsimme, ei kasvitarhaan johtavaa porttia käytetty ja sen saranat ruostuivat. Jotta puutarhurit eivät alhaisilla katseillaan likaisi aatelista puistoa, oli ristikkoon naulattu kuuden jalan korkuinen laudoitus. Tosin laudat eivät liity niin tiiviisti toisiinsa, ettei niiden raosta olisi voinut pilkistää puutarhaan, mutta talon asukkaat ovat siksi vakavia henkilöitä, että heidän ei tarvitse pelätä uteliaita katseita.
Kasvitarhassa kasvoi kaalien, porkkanoiden, retiisien, herneitten ja melonien siasta korkeita mailasia, mistä saattoi päättää, että sitä ei ollut jätetty aivan kokonaan kesannoksi. Pienestä matalasta portista päästiin tälle aidatulle alueelle, jonka sen vuokraajat olivat viikko sitten jättäneet sen hedelmättömyyden tähden ja joka ei nyt tuottanut enää puoltakaan prosenttia omistajalleen.
Rakennuksen puolella ulottavat kastanjat oksansa muurin yli, mutta se ei estä muita valolle ahneita puistopuita pistämästä oksiaan niiden lomitse. Eräässä puiston nurkassa, jossa lehvistö on niin tiheää, että valo tuskin pääsee sen lävitse, on leveä kivipenkki ja puutarhatuoleja. Siitä voi päättää, että tämä on jonkun rakennuksessa asujan lempipaikka. Sadan askelen päässä siitä on rakennus, joka tuskin näkyy tiheän puiston keskeltä. Tämä paikka on viisaasti valittu, sillä aurinko ei sinne paista ja se on viileä kaikkein kuumimpinakin päivinä; siellä linnut laulavat, ja paikka on loitolla talosta ja kadusta, siis asioista ja melusta.
Eräänä harvinaisen kuuman kevätpäivän iltana oli tällä penkillä kirja, päivänvarjo, työkori ja palttinanenäliina, jonka ompelus oli aloitettu. Ja portin luona silmät lautojen raosta tähystämässä seisoi nuori nainen katselemassa äsken mainitsemaamme autioon puutarhaan.
Melkein samalla hetkellä avautui tämän alueen portti hiljaa, ja siitä tuli nuori, pitkä, harteikas mies, jolla oli yllään karkeasta palttinasta tehty työtakki ja samettilakki, mutta jonka mustat ja hyvin hoidetut hiukset, viikset ja parta sotivat tätä halpaa pukua vastaan. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, vakoiliko kukaan häntä, pujahti portista, sulki sen jäljestään ja astui kiireesti ristikkoporttia kohden.