Nähdessään miehen, jota hän epäilemättä odotti, mutta jonka asu oli outo, nuori tyttö pelästyi ja peräytyi.
Mutta portin rakojen välistä oli nuori mies, joka niin kuin rakastavaiset ainakin oli tarkka huomaamaan, nähnyt valkoisen hameen ja sinisen vyön vilahtavan. Hän lähestyi laudoitusta ja painaen suunsa erääseen rakoon sanoi:
— Älkää pelätkö, Valentine, minä täällä olen.
Nuori tyttö lähestyi.
— Miksi tulitte niin myöhään tänään? Me syömme aivan kohta päivällistä, ja minun täytyi keksiä jos joitakin tekosyitä päästäkseni äitipuolestani, joka minua vaanii, kamarineidostani, joka minua vakoilee, ja veljestäni, joka minua kiusaa. Tulin tänne muka tekemään käsityötä, mutta se ei taida pitkään aikaan valmistua. Kun olette pyytänyt anteeksi viipymistänne, niin selittäkää, miksi olette valinnut tuon uuden valepuvun. En ollut teitä tuntea.
— Rakas Valentine, sanoi nuori mies, — te olette niin paljon korkeammalla minua, etten uskalla puhua rakkaudestani, ja kuitenkin joka kerta, kun teidät näen, minun täytyy sanoa, että jumaloin teitä. Minun täytyy puhua, että omien sanojeni kaiku hivelisi suloisesti sydäntäni silloin, kun en saa teitä nähdä. Nyt kiitän teitä nuhteistanne, ne kuuluvat suloisilta, sillä ne todistavat, että ajattelitte minua. Tahdoitte tietää, miksi viivyin ja miksi minulla on nämä pukimet. Kerron sen teille ja toivon, että annatte sen minulle anteeksi. Olen valinnut uuden toimen.
— Toimen…! Mitä sillä tarkoitatte, Maximilien? Ja olemmeko niin onnellisia, että teillä on varaa laskea leikkiä asioistamme.
— Jumala varjelkoon minua laskemasta leikkiä siitä, mikä on elämäni. Kun olin väsynyt juoksemaan pitkin kenttiä ja kiipeilemään muurien yli ja kun te vielä eilen pelotitte minua sillä, että isänne jonakin päivänä voi ottaa minut kiinni varkaana ja minä sillä tavoin häpäisisin koko armeijan kunniaa, olen nyt muuttunut ratsumestarista puutarhuriksi ja ottanut ylleni uuden toimeni mukaisen puvun.
— Kuinka ajattelematonta!
— Päinvastoin, viisain teko, minkä eläissäni olen tehnyt, sillä nyt olemme turvassa.