— Selittäkäähän tarkemmin.

— Menin tämän puutarhan omistajan luo. Sopimus edellisten vuokraajien kanssa oli loppunut, ja minä vuokrasin puutarhan. Nämä keittiökasvit ovat nyt minun, Valentine. Ei mikään estä nyt minua rakentamasta vajaa tähän puutarhaan ja elämästä muutaman askelen päässä teistä. En voi enää hillitä iloani ja onneani. Tiedättekö, kuinka paljon tällainen onni maksaa? Sitä tietysti ette tiedä. No niin, tämä onni, tämä autuus, tämä ilo maksaa minulle, arvatkaahan kuinka paljon?… Viisisataa frangia, joka on maksettava vuosineljänneksittäin. Huomaattehan, että tästä lähtien ei meidän tarvitse mitään pelätä. Olen täällä omalla alueellani, voin nostaa tikapuut muuria vastaan ja katsoa sen yli, ja tarvitsematta pelätä vartijan tulevan minua häiritsemään on minulla oikeus sanoa, että rakastan teitä, mikäli ei ylpeyttänne loukkaa se, että tunnustus tulee työpukuisen puutarhurin suusta.

Valentine huudahti ilosta. Mutta sitten hän äkkiä sanoi murheellisesti, aivan kuin synkkä pilvi olisi peittänyt auringon:

— Oi Maximilien, olemme nyt liiaksikin vapaita, onnemme kiusaa Jumalaa, me käytämme väärin vapauttamme, ja jonakin päivänä syöksymme turmioon.

— Kuinka voitte sanoa sellaista minulle, ystäväni, minulle, joka joka päivä olen teille todistanut, että ajatukseni ja tunteeni ovat teidän ajatustenne ja tunteittenne vallassa? Mikä teissä on herättänyt luottamuksen minuun? Kunniantuntoni, eikö niin? Kun sanoitte minulle, että epämääräinen vaisto varoitti teitä vaarasta, tarjouduin minä palvelemaan teitä pyytämättä muuta palkkaa kuin onnen saada palvella teitä. Olenko sanoin tai töin antanut teille aihetta katua sitä, että valitsitte minut kaikkien niiden joukosta, jotka olivat valmiit kuolemaan puolestanne? Sanoitte minulle olevanne kihloissa Franz d'Epinayn kanssa ja että isänne oli päättänyt tämän avioliiton. Se oli siis varma, koska kaikki, mitä Herra Villefort tahtoo, ehdottomasti tapahtuukin. No niin, olen pysynyt syrjässä ja odottanut, että kohtalo puuttuisi asiaan. Te rakastatte minua, säälitte minua, Valentine, ja olette sen minulle tunnustanutkin. Kiitos niistä suloisista sanoista, sanokaa ne uudelleen, ja kaikki huoleni haihtuvat.

— Juuri se onkin tehnyt teidät uskaliaammaksi, Maximilien, ja se tekee elämäni samalla niin suloiseksi ja onnettomaksi, että monesti kysyn itseltäni, kumpi on parempi, murheko, jonka äitipuoleni ankaruus ja velipuoleni liiallinen suosiminen saa aikaan, vai tämä onni, joka on vaaroja täynnä.

— Vaaroja! huudahti Maximilien. — Kuinka voitte lausua niin julman ja samalla väärän sanan! Oletteko koskaan nähnyt minua nöyrempää orjaa? Olette toisinaan sallinut minun lausua teille muutaman sanan, Valentine, mutta olette kieltänyt minua seuraamasta teitä. Olen noudattanut määräystänne. Siitä asti, kun tulin tähän puutarhaan, kun olen puhutellut teitä tämän portin läpi, kun olen näin lähellä teitä, sanokaa, olenko kertaakaan koettanut koskettaa hameenne lievettä portin läpi, olenko yrittänyt kiivetä muurin yli, vaikka se minulle, nuorelle ja voimakkaalle miehelle, olisi helppoa? En koskaan ole soimannut kylmäkiskoisuuttanne. Olen ollut sidottu sanaani aivan kuin entisajan ritari. Myöntäkää edes tämä.

— Se on totta, sanoi Valentine pistäen lautojen välistä hienot sormenpäänsä, joita Maximilien suuteli. — Se on totta, olette todellakin oikea ystävä. Mutta olette toiminut vain omaa etuanne silmällä pitäen, sillä sinä päivänä, jona orja tulee vaativaiseksi, hän menettää kaiken. Olette luvannut veljen ystävyyttä minulle, jota isä lyö laimin, äitipuoli vainoaa ja jolla ei ole muuta lohduttajaa kuin mykkä, liikkumaton vanhus. Hänen kätensä ei voi kättäni pusertaa, vain hänen silmänsä puhuvat minulle ja hänen sydämensä epäilemättä sykkii ainoastaan minua varten. Kuinka kohtalo onkaan ilkkunut tehdessään vihollisikseni ja vainoojikseni kaikki ne, jotka ovat minua voimakkaammat, ja antaessaan puolikuolleen miehen tuekseni! Oi Maximilien, sanon vielä kerran, että olen hyvin onneton ja että teette oikein rakastaessanne minua minun tähteni ettekä oman itsenne tähden.

— Valentine, sanoi nuori mies syvästi liikutettuna, — en voi sanoa rakastavani teitä, sillä rakastan myöskin sisartani ja lankoani, mutta tunteeni heitä kohtaan on tyyni ja rauhallinen eikä vähääkään muistuta sitä, mitä tunnen teitä kohtaan. Ajatellessani teitä vereni kiehuu, rintani nousee ja sydämeni pääsee valloilleen. Mutta tätä voimaa, tätä tulta, tätä yliluonnollista tarmoa käytän rakkauteni hallitsemiseen vain siihen asti, kunnes sanotte, että saan sitä käyttää teidän palvelemiseenne. Franz d'Epinayn sanotaan viipyvän vielä vuoden ajan poissa, ja kuinka monella tavalla voikaan sattuma meitä sinä aikana auttaa! Toivokaamme siis, toivominen on niin suloista ja armasta! Mutta te, Valentine, joka soimaatte itsekkyyttäni, mitä olette tänä aikana ollut minulle? Kaunis ja kylmä kuvapatsas. Puhutte minulle sulhasestanne Franz d'Epinaysta ja huokailette ajatellessanne, että jonakin päivänä voitte olla hänen omansa. Siinäkö kaikki, Valentine, mitä tunnette minua kohtaan? Pyhitän teille elämäni, annan teille sieluni, teille kuuluu sydämeni jokainen sykähdys, ja kun kokonaan olen omanne, kun itselleni tunnustan, että kuolen, jos teidät kadotan, niin te ette edes kauhistu ajatellessanne joutuvanne toisen omaksi! Oi Valentine, Valentine, jos olisin teidän sijassanne, jos olisin tuntenut, että minua rakastetaan niin kuin minä teitä rakastan, olisin sata kertaa jo pistänyt käteni ristikon raosta, puristanut Maximilien raukan kättä ja sanonut: "Olen teidän omanne tässä ja tulevassa elämässä!"

Valentine ei vastannut mitään, mutta nuori mies kuuli hänen huokaavan ja nyyhkyttävän.