Maximilienin mielessä tapahtui nopea muutos.
— Valentine, oi Valentine, huudahti hän, — unohtakaa sanani, jos niissä on ollut jotakin loukkaavaa!
— Ei, sanoi Valentine, — olette oikeassa. Mutta ettekö näe, että olen onneton ihminen, yksinäni melkein vieraassa talossa. Jo siitä asti, kun olin kymmenvuotias, ovat tahtoani joka hetki taivuttaneet rautaisen lujat luonteet, jotka ovat minua vainonneet. Kukaan ei näe mitä kärsin, enkä ole puhunut siitä muille kuin teille. Muiden nähden kaikki ovat minulle hyviä ja helliä, vaikka todellisuudessa ovatkin minulle vihamielisiä. Ihmiset sanovat: herra Villefort on niin ankara mies, että hän ei voi tytärtään kohtaan olla erityisen hellä, mutta tytär on onnekseen saanut äitipuolestaan uuden äidin. No niin, kaikki erehtyvät; isäni ei välitä minusta, äitipuoleni vihaa minua, ja tämä viha on sitäkin pelottavampi, kun se aina kätkeytyy hymyilyyn.
— Vihaa teitä, Valentine! Kuinka hän saattaa teitä vihata?
— Ystäväni, sanoi Valentine, — minun täytyy myöntää, että tämä hänen vihansa minua kohtaan johtuu melkein luonnollisesta tunteesta. Hän jumaloi poikaansa, veljeäni Edouardia.
— Entä sitten?
— Onhan outoa sekoittaa raha-asioita keskusteluihimme, mutta uskon, että hänen vihansa johtuu siitä. Hän ei ole rikas, mutta minä olen jo saanut äitini perinnön, ja se tulee herra ja rouva Saint-Méranin kuoltua melkein kahta vertaa suuremmaksi. Siksi pelkään, että hän kadehtii minua. Hyvä Jumala, jos lahjoittamalla hänelle puolet omaisuudestani olisin herra Villefort'in luona siinä asemassa kuin tytär on isänsä talossa, niin luovuttaisin sen heti paikalla hänelle.
— Valentine parka!
— Niin, olen kahleisiin sidottu, mutta samalla tunnen itseni niin heikoksi että nämä siteet sittenkin minua tukevat, enkä tohdi niitä katkaista. Isäni on sitä paitsi mies, jonka määräyksiä ei rankaisematta voi rikkoa. Hän on voimakas minun suhteeni, teidän suhteenne ja kuninkaankin suhteen, sillä häntä suojaa moitteeton menneisyys ja melkein loukkaamaton arvoasema. Oi Maximilien, vannotan teitä, älkää taistelko, sillä tässä taistelussa pelkään sekä teidän että itseni joutuvan tuhoon.
— Mutta, Valentine, miksi olette noin epätoivoissanne ja näette tulevaisuuden niin perin synkkänä?