— Oi ystäväni, siksi, että arvostelen sitä menneisyyden perusteella.
— Mutta ajatelkaahan, että vaikka en olekaan kyllin arvokas aviomieheksenne aateliston kannalta katsottuna, niin olen kuitenkin monella tavalla suhteissa siihen seurapiiriin, jossa te liikutte. Se aika on jo mennyt, jolloin Ranskassa oli kaksi Ranskaa. Kuningaskunnan aikaiset perheet ovat sulautuneet keisarikunnan aikaisiin. Peitsiaatelisto on liittynyt kanuunaylhäisöön. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen. Minulla on hyvä tulevaisuus armeijassa, omaisuuteni on pienehkö mutta varma. Isäni muistoa kunnioitetaan kotiseudullamme ja häntä pidetään rehellisimpänä kauppiaana, mitä on koskaan ollut. Sanoin kotiseudullamme, Valentine, sillä te olette melkein marseillelainen.
— Älkää puhuko minulle Marseillesta, Maximilien; se tuo mieleeni äitini, enkelin, joka kuoli kaikkien kaipaamana ja joka lyhyen elonsa aikana suojasi lastaan. Ehkä hän vieläkin suojaa minua ikuisesta asunnostaan taivaasta. Oi, jos äitiraukkani vielä eläisi, ei minun tarvitsisi mitään pelätä. Kertoisin hänelle, että rakastan teitä, ja hän kyllä meitä suojelisi.
— Oi Valentine, sanoi Maximilien, — jos hän eläisi, ehkä en silloin teitä tuntisikaan, sillä sanoittehan, että silloin olisitte onnellinen, ja onnellinen Valentine tuskin katsahtaisi minuun muuten kuin halveksien.
— Ystäväni, huudahti Valentine, — nyt te vuorostanne arvostelette minua väärin… Mutta sanokaahan…
— Mitä minun pitäisi sanoa? kysyi Maximilien nähdessään nuoren tytön arkailevan.
— Sanokaahan, jatkoi nuori tyttö, — eikö ennen muinoin Marseillessa ollut teidän isänne ja minun isäni välillä joitakin riitaisuuksia?
— Ei minun tietääkseni, vastasi Maximilien, — ellei sen vuoksi, että isänne oli Bourbonien innokas puoltaja ja minun isäni keisarin puoluelainen. En usko, että heidän välillään mitään muuta epäsopua oli. Mutta miksi tätä kysytte, Valentine?
— Kerron sen teille, sanoi nuori tyttö, — sillä teidän pitää saada tietää kaikki. Se tapahtui sinä päivänä, jolloin teidän nimittämisenne kunnialegioonan ritariksi oli sanomalehdessä. Olimme kaikki isoisäni, herra Noirtier'n luona ja läsnä oli myöskin herra Danglars, tiedättehän, tuo pankkiiri, jonka hevoset äskettäin olivat surmata äitini ja veljeni. Luin ääneen sanomalehteä isoisälleni, herrojen keskustellessa neiti Danglars'in avioliitosta. Kun tulin siihen kohtaan, jossa teistä mainittiin ja jonka jo tiesin, sillä edellisenä aamuna olitte maininnut minulle tuon iloisen uutisen, — kun siis tulin siihen kohtaan, olin hyvin onnellinen … mutta samalla pelkäsin lausua ääneen teidän nimeänne, ja olisinkin jättänyt nimenne lukematta, ellei sitä olisi voitu käsittää väärin; rohkaisin siis mieleni ja luin.
— Rakas Valentine?