Sitten hän jatkoi:
— Lapsi on tavallaan oikeassa ja toistaa vain minun puheitani. Se on minulle todellakin suuri suru. Vaikka teemme kaiken voitavamme huvittaaksemme neiti Villefort'ia, niin hän on alakuloinen ja vaitelias, eikä se suinkaan ole hänen kauneudelleen edullista. Mutta häntä ei kuulu, Edouard; menehän katsomaan, mikä siihen on syynä.
— Siksi, että häntä etsitään sieltä, missä hän ei ole.
— Mistä häntä siis etsitään?
— Isoisä Noirtier'n luota.
— Eikö hän siis ole siellä?
— Ei, ei, ei, ei, ei, ei, hän ei siellä ole, lauloi Edouard.
— Missä hän on? Jos sen tiedät, niin sano.
— Hän on ison kastanjapuun alla, jatkoi paha poika ja syötti äitinsä kiellosta huolimatta eläviä kärpäsiä papukaijalle, joka suuresti näytti nauttivan näistä herkuista.
Rouva Villefort ojensi kätensä soittokelloa kohden kutsuakseen kamarineitinsä ja ilmoittaakseen hänelle, mistä Valentinea on etsittävä, kun tämä samassa astui sisään. Hän näytti todellakin alakuloiselta, ja jos tarkkaan olisi katsonut, niin olisi hänen silmissään nähnyt kyynelten jäljet.