— Ei, se on tapahtunut muualla … en muista missä … mutta siihen liittyy kirkas päivänpaiste ja kirkkojuhla… Neidillä oli kädessään kukkia, poika ajoi takaa kaunista riikinkukkoa puutarhassa, ja te, armollinen rouva, istuitte lehtimajassa… Auttakaahan muistiani. Eivätkö nämä seikat tuo mitään mieleenne?
— Eivät laisinkaan, vastasi rouva Villefort. — Ja minusta tuntuu, että jos olisin teidät kohdannut tätä ennen, olisi kuvanne jäänyt mieleeni.
— Herra kreivi on ehkä nähnyt meidät Italiassa, sanoi Valentine arasti.
— Se on totta, Italiassa … se on mahdollista, sanoi Monte-Cristo. — Neiti on siis ollut Italiassa?
— Olimme molemmat siellä kaksi vuotta sitten. Lääkärit pelkäsivät keuhkojeni puolesta ja määräsivät minut oleskelemaan Napolissa. Matkustimme Bolognan, Perugian ja Rooman kautta.
— Sehän on totta, huudahti Monte-Cristo, aivan kuin tämä yksi ainoa huomautus olisi riittänyt kirkastamaan hänen muistoaan. — Perugiassa, pyhän ruumiin juhlan aikaan postihotellissa, siellä minulla oli kunnia nähdä teidät.
— Muistan erinomaisen hyvin Perugian, postihotellin ja juhlan, sanoi rouva Villefort. — Mutta vaikka kuinka ajatuksiani pinnistäisin, en häpeäkseni voi muistaa tavanneeni teitä siellä.
— Kummallista kyllä en minäkään muista, sanoi Valentine katsoen kauniilla silmillään Monte-Cristoon.
— Mutta minä muistan, sanoi Edouard.
— Minä autan muistianne, sanoi kreivi. — Päivä oli ollut helteinen, odotitte hevosia, jotka eivät juhlan tähden saapuneetkaan. Neiti katosi puistoon, poikanne juoksi linnun jäljestä.