Valentine nousi, kumarsi kreiville ja poistui sanaakaan sanomatta.
— Hyvä Jumala, minunko tähteni lähetätte neiti Villefort'in pois? sanoi kreivi Valentinen mentyä.
— En suinkaan, vastasi rouva Villefort viekkaasti, — mutta tähän aikaan annamme herra Noirtier'lle sen aterian, jonka avulla hän pysyy elossa. Tiedätte kai, kuinka kurjassa tilassa mieheni isä on?
— Tiedän, herra Villefort on siitä minulle kertonut. Hän on saanut halvauksen.
— Niin on. Vanhus raukka ei laisinkaan voi liikkua, vain sielu elää tuossa ihmishahmossa, ja sekin on heikko ja vaivainen ja voi minä hetkenä tahansa sammua kuin lamppu. Mutta anteeksi, alan kertoa teille perhesurujamme ja keskeytin teidät juuri sinä hetkenä, kun sanoitte olevanne taitava kemisti.
— Sitä en sanonut, vastasi kreivi hymyillen. — Päinvastoin. Mutta kun olen päättänyt elää suurimman osan ikääni itämailla, niin olen tahtonut seurata kuningas Mithridateen esimerkkiä.
— Mithridates, rex Ponticus, sanoi Edouard leikellen kuvia eräästä isosta albumista. — Sehän on se, joka söi joka aamu aterian päättäjäisiksi kupillisen myrkkyä.
— Edouard, paha poika! huudahti rouva Villefort siepaten silvotun kirjan Edouardin käsistä. — Sinä olet sietämätön, häiritset meitä. Mene sisaresi Valentinen luo isoisäsi Noirtier'n huoneeseen.
— Kirja…, sanoi Edouard.
— Mitä, kirjako?