— Niin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hevoseen, jonka nimi oli Vampa, ja jockeyhin, jonka nimi oli Job, kun äkkiä ajoi esiin komea raudikko ja sen selässä pikkuinen jockey. Hän oli niin kevyt, että hänen taskuihinsa täytyi panna kaksikymmentä naulaa lyijyä, mikä ei estänyt häntä tulemasta perille kolme hevosenpituutta ennen kuin Ariel ja Barbaro, joiden kanssa hän kilpaili.
— Eikö saatu tietää, kenen oli hevonen ja jockey?
— Ei.
— Sanoitte, että hevosen nimi oli…
— Vampa.
— Siinä tapauksessa tiedän enemmän kuin te, tiedän kenen se on.
— Olkaa hiljaa! huusi permantoyleisö kolmannen kerran.
Tällä kertaa huuto oli niin kiivas, että nuoret miehet viimeinkin huomasivat sen tarkoittavan heitä. He kääntyivät katsomaan yleisöä nähdäkseen, kuka olisi valmis ottamaan edesvastuun tästä heidän mielestään suuresta hävyttömyydestä. Mutta kukaan ei vastannut heidän haasteeseensa, ja he kääntyivät näyttämölle päin.
Silloin aukeni ministerin aitio, ja rouva Danglars, hänen tyttärensä ja Lucien Debray asettuivat paikoilleen.
— Ahaa, sanoi Château-Renaud, — tuolla on teidän tuttavianne, vicomte. Mitä hittoa katsotte oikealle? Teitä etsitään.