Albert kääntyi, ja kohtasi paronittaren katseen. Tämä viittasi hänelle viuhkallaan. Mitä neiti Eugéniehen tulee, niin hänen suuret, tummat silmänsä tuskin suvaitsivat luoda katsetta orkesteriin päin.
— Kuulkaahan, hyvä ystävä, sanoi Château-Renaud, — minä en pane erikoista painoa sille, että neiti Eugénie ei muka olisi kylliksi arvokas vaimoksenne, eikä se taida teidänkään ajatuksianne sanottavasti vaivata. En sen vuoksi voi käsittää, mitä teillä on neiti Danglars'ia vastaan. Hän on hyvin kaunis nainen.
— Niin on, sanoi Albert. — Mutta minä puolestani rakastaisin mieluummin lempeämpää, vienompaa, naisellisempaa kauneutta.
— Sellaisia te nuoret olette, sanoi Château-Renaud, joka puhutteli Albertia isällisesti, niin kuin kolmikymmenvuotiaalta voi odottaakin. — Ette ole koskaan tyytyväisiä. Teille tarjotaan morsianta, joka on uljas kuin metsästävä Diana, ettekä ole tyytyväinen!
— Siinäpä se juuri onkin; olisin rakastanut enemmän Milon tai Capuan Venusta. Tuo metsästävä, aina neitostensa ympäröimä Diana kauhistuttaa minua. Pelkään, että hän kohtelee minua samoin kuin Aktaionia.
Tyttöä katsellessa saattoi kyllä ymmärtää Morcerfia. Neiti Danglars oli kaunis, mutta, niin kuin Albert oli sanonut, hänen kauneutensa oli hiukan kylmää. Tukka oli musta, mutta sen laineissa huomasi aivan kuin hiusten kapinoivan kättä vastaan, joka tahtoi niitä järjestää. Hänen silmänsä olivat samoin kuin tukkakin aivan mustat, ja niitä kaarsivat komeat kulmakarvat, joilla oli vain se vika, että ne toisinaan rypistyivät ja katseessa välkähti naiselle harvinainen lujuus. Vartalo oli jäntevä kuin Junon. Suu vain oli liian iso, ja hampaat hohtavan valkoiset, joten huulten heleä puna erottui vieläkin enemmän apeasta ihosta. Suun pielessä oli musta luomi, hiukan isompi kuin tällaiset luonnonoikut tavallisesti ovat, ja kaikki tämä yhdessä antoi hänen olemukselleen ilmeen, joka hiukan kammotti Morcerfia. Jos hänen esiintymistään joku moitti, johtui se siitä, että siinä oli aivan samoin kuin hänen kasvoissaankin jotakin liian miehekästä. Hän puhui paria kolmea kieltä, piirsi hyvin, kirjoitteli runoja ja sävelsi. Varsinkin viimeksi mainittuun hän oli suuresti ihastunut ja tutki musiikkia yhdessä erään koulutoverinsa kanssa, joka oli varaton, mutta jolla oli kaikki edellytykset tulla suureksi laulajattareksi. Eräs kuuluisa säveltäjä suosi melkein isällisesti tätä tyttöä ja vakuutti, että hän vielä voisi äänellään koota rikkauksia.
Kun oli mahdollista, että neiti Louise d'Armilly joutuisi esiintymään näyttämöllä, ei neiti Danglars koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan yleisön nähden, vaikkakin kodissaan otti hänet vastaan. Louisella ei ollut pankkiirin talossa ystävän riippumatonta asemaa, mutta häntä pidettiin kuitenkin paljon parempana kuin tavallista opettajatarta.
Muutama sekunti paronittaren tulon jälkeen laski väliverho, orkesteripalkat tyhjenivät melkein kokonaan, ja puoli tuntia kestävän väliajan kuluessa oli katsojilla tilaisuus kävellä lämpiössä tai mennä tervehtimään tuttaviaan aitioihin.
Morcerf ja Château-Renaud olivat ensimmäisinä lähteneet liikkeelle. Ensi hetkessä rouva Danglars luuli Albertin kiiruhtavan tervehtimään häntä ja kumartuikin tyttärensä puoleen sanoakseen, ketä hän odotti. Mutta tyttö pudisti hymyillen päätään. Ja aivan kuin todistukseksi siitä, kuinka oikeutettu Eugénien arvostelu oli, Albert ilmestyi kreivitär G…n aitioon.
— Siinähän te olette, herra matkamies, sanoi kreivitär ojentaen hänelle kätensä sydämellisesti, niin kuin vanhalle tuttavalle ainakin. — Olette hyvin ystävällinen, kun tunsitte minut heti ja tulitte luokseni ensimmäiseksi.