— Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. — Se minulta juuri puuttui.
Kunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti huoata.
— Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli, sillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.
— Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, — minäkin itse…
— Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis nuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.
Majuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas ilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten pysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi kulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja suopean uteliaana.
— Niin, sanoi hän, — tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.
— Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, — sillä mies asettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.
— Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen päätään ja hymyillen.
— Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.