— Mitä? Avioliittoanne vastaan? Jos hän niin kovasti halveksii avioliittoa niin miksi hän itse on mennyt naimisiin?
— Ette ymmärrä minua, Maximilien. Kun vuosi sitten ilmoitin aikovani vetäytyä luostariin, hän suostui siihen ilomielin, vaikkakin hän piti velvollisuutenaan vastustaa sitä muodon vuoksi. Isänikin olisi hänen kehotuksestaan suostunut siihen, siitä olen varma. Vain isoisäni pidätti minua. Ette voi kuvitellakaan, millainen ilme on tuon vanhuksen silmissä, joka ei rakasta maailmassa ketään muuta kuin minua, ja — taivas antakoon anteeksi väitteeni — jota ei maailmassa rakasta kukaan muu kuin minä. Jospa tietäisitte, kuinka hän katsoi minuun kuullessaan päätökseni, millainen syvä moite oli hänen katseessaan ja mikä suuri epätoivo hänen kyynelissään, jotka virtasivat pitkin hänen liikkumattomia poskiaan, vaikk'ei valitusta tai huokausta kuulunut hänen huuliltaan. Oi Maximilien, silloin tunsin aivan kuin omantunnonvaivoja, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin: "Anteeksi, anteeksi isoisä, tehkööt minulle mitä tahansa, minä en lähde teidän luotanne!" Silloin hän loi katseensa taivasta kohden!… Maximilien, minä voin joutua kärsimään paljon, mutta tuon vanhuksen katse antoi jo edeltäpäin minulle korvauksen kaikista kärsimyksistäni.
— Rakas Valentine! Te olette enkeli, enkä ymmärrä, kuinka olen voinut ansaita sen, että olette minulle ilmestynyt. Sillä eihän se ole voinut tapahtua palkaksi siitä, että surmasin taistelussa beduiineja, ellei Jumala pidä heitä epäuskoisina. Mutta, Valentine, mitä hyötyä voi rouva Villefort'illa olla siitä, ettette mene naimisiin?
— Ettekö kuullut, että sanoin olevani rikas, liian rikas? Äidiltäni olen saanut melkein viidenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot. Äidinisäni ja äidinäitini, markiisi ja markiisitar Saint-Méran, jättävät minulle melkein yhtä suuren perinnön. Kaikesta päättäen aikoo herra Noirtier tehdä minut ainoaksi perillisekseen. Tästä on seurauksena, että veljeni Edouard, joka äidiltään ei saa periä mitään, on minun rinnallani köyhä. Rouva Villefort rakastaa tätä lasta aivan jumaloimiseen asti, ja jos olisin mennyt luostariin, olisi isäni perinyt minut, markiisittaren ja markiisin sekä herra Noirtier'n, ja koko tämä rikkaus olisi lopulta joutunut hänen pojalleen.
— Kuinka kummallista onkaan tuollainen ahneus niin kauniissa ja nuoressa naisessa!
— Muistakaa, että hän ei tavoittele rikkautta itselleen, Maximilien, vaan pojalleen, ja se, mistä häntä moititte, onkin äidinrakkauden kannalta katsottuna melkein hyve.
— Mutta, Valentine, jos te luovuttaisitte osan omaisuudestanne hänen pojalleen.
— Mutta miten voin ehdottaa sellaista naiselle, joka taukoamatta puhuu epäitsekkyydestä? sanoi Valentine.
— Valentine, rakkauteni on aina ollut minulle pyhä, ja niin kuin kaiken pyhän, olen sen verhonnut kunnioitukseeni ja sulkenut sydämeeni. En ole puhunut siitä ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa, en edes sisarelleni. Valentine, ettekö salli, että puhun siitä eräälle ystävälleni.
Valentine vavahti.