— Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, — ja myönnän suoraan, että ellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana…
— On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, — mutta minun täytyy myöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.
— Sitä pahempi, hymyili Valentine.
— Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, — se riittää vakuuttamaan minut, joka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä sotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita äkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen eteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää ohitse.
— Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun rukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa ja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.
— Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen, — mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?
— Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin kertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.
— No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun hevosen, jolla olen ratsastanut tänne.
— Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. — Miksi ette tuonut sitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt minua.
— Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. — No niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi yleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan luona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi neljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä ihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut minuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut noustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä, Château-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita ette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan, sillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä toivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja minun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään, tuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä voitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta frangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin vaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja levottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin pihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi kaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän suitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani neljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle palasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin Champs-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin huomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis vannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi tahallaan, että minä voisin voittaa.