— Rakas Maximilien, sanoi Valentine, — olette todellakin aivan liian suuri haaveksija … te ette kauaakaan rakasta minua… Noin runoileva mies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on… Mutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua … kuuletteko?
— Valentine, sanoi Maximilien, — pistäkää sormenne portin raosta, että voin sitä suudella.
— Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.
— Niin kuin siis tahdotte, Valentine.
— Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?
— Olisin!
Valentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko kätensä portin ylitse.
Maximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui ojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi irroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen pakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.
58. Herra Noirtier de Villefort
Seuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva Danglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme keskustelun aikana.