Herra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. Missä Valentine oli, sen tiedämme.
Kun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet huoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen viereensä.
Herra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla kannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli iso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka tuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään puuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier älykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta esiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin puuhiin.
Näkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi osaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista saattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän kuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse oli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle matkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja pimeyttä.
Vanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat, mutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli valkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus, voima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja sielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui, mutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti silmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä mikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä säkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän halvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha palvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki isänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut välttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää tahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen pojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja kärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Noirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja käsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla ilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi muuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli näet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja niin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on suljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.
Palvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa kaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen toivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään pyytää.
Villefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen keskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset hänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan keskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis Valentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli istunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi hän:
— Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että olen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla nuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs asia ilmoitettavana teille.
Tämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina, jota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen sielun syvimpään sopukkaan asti.
— Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään, joka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, — niin olemme varmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.