Noirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.
— Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän aikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin on jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen, olet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja terve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta kuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa onni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.
Vanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli lukevinaan niistä tämän vastauksen:
— Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.
— Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.
— Voin.
Noirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän halusi jotakin.
— Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?
Valentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen mukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus vastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:
— Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä ymmärrä.