— Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, — eikö hänen isänsä ollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?
— Juuri sama, lausui Villefort.
— Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.
— Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. — Vanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, että Valentine menee naimisiin.
— Mutta, sanoi Monte-Cristo, — ettekö tunne syytä tähän vihaan?
— Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?
— Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?
— Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina, joiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.
— Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. — Muistaakseni mainitsitte jotakin siihen suuntaan.
— Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, — ja hänen intonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä senaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut vanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei se tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni on siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut mahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta. Hän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei tule karttaa mitään keinoja.