— Hurmaava.
— No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.
— Oh, sanoi Monte-Cristo, — tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.
— En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen tyynnyttää mieltään.
— Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle sitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.
— Ei, herra kreivi … minä toivon … uskokaa, että teen kaiken voitavani, sopersi Villefort.
— Niin, jatkoi Monte-Cristo, — minä en hyväksy mitään estelyjä. Lauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa mitä tahansa … että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen taloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.
— Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, — minä tulen.
— Kiitos, sanoi Monte-Cristo. — Nyt sallikaa minun sanoa teille hyvästi.
— Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä, herra kreivi, sanoi rouva Villefort, — ja luullakseni aioitte jo sanoa siihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.