— En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.
— Joutavia, sanokaa vain suoraan.
— Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta, jota usein tuntikausia olen tuumiskellut.
— Mitä?
— Lennätintä. Siinä se sana nyt pujahti suustani.
— Lennätintä? toisti rouva Villefort.
— Juuri niin, lennätintä. Olen toisinaan nähnyt tien varrella, kukkulalla auringon valossa, mustia ja liikkuvia käsivarsia,[11] aivan kuin ison kuoriaisen raajoja, ja vakuutan, etten koskaan ole voinut niitä katsella tuntematta mielenliikutusta. Tiesin, että nämä omituiset merkit halkoivat ilmaa ja välittivät satojen peninkulmien päässä pöytänsä ääressä istuvan miehen tahdon toiselle miehelle, joka istui linjan toisessa päässä. Ne kuvastuivat harmaata taivasta vastaan vain tuon kaikkivoimaisen henkilön käskystä. Kun sitä ajattelin, uskoin haltioihin, keijukaisiin, kääpiöihin, salaisiin voimiin ja nauroin. Ei koskaan ollut tehnyt mieleni nähdä läheltä noita isoja valkovatsaisia hyönteisiä, joilla oli mustat ja laihat raajat, sillä pelkäsin aina, että näiden raskaitten siipien alla näkisin pienen ihmishengen kerskailevana, pöyhkeilevänä, saivartelevana, täynnä tietoja, loihtuja ja taikoja. Mutta eräänä päivänä sainkin tietää, että jokaista lennätinasemaa hoiti virkamiesparka tuhannenkahdensadan frangin vuosipalkalla, eikä hän suinkaan saa katsella taivasta niin kuin tähtientutkija, ei vettä niin kuin kalastaja, ei maisemaa niin kuin tyhjäntoimittaja, vaan parin peninkulman päässä olevaa valkovatsaista ja mustakoipista hyönteistä, samanlaista kuin hänen hoidettavanaan oli. Silloin minut valtasi uteliaisuus ja tahdoin läheltä nähdä tuollaisen elävän hyönteisen ja katsella niiden keskeistä ilveilyä.
— Mille lennätinasemalle lähdette? Sisäasiainministeriön vai tähtitornin asemalle?
— En, sillä sellaisissa paikoissa aina tahdotaan pakottaa minut ymmärtämään asioita, joista en välitä, ja selittää sellaista, mitä he itsekään eivät ymmärrä. Ei, minä tahdon säilyttää ajatukseni noista hyönteisistä, onhan siinä jo kylliksi, että on kadottanut hyvät ajatuksensa ihmisistä. En siis mene sisäasiainministeriön enkä tähtitornin asemalle. Tahdon nähdä tornin keskellä maaseutua, tornin, jossa istuu homehtunut mies.
— Te olette merkillinen ihminen, sanoi Villefort.