— Niinpä niin, sanoi puutarhuri, — mutta ikävää se on sittenkin. Mutta kerta vielä anteeksi, herra, varmaankin annan esimieheni tällä tavoin odottaa?
Ja hän loi aran katseen kreiviin ja hänen siniseen pukuunsa.
— Rauhoittukaa, sanoi kreivi, ja hymy hänen huulillaan oli tällä kertaa pelkästään herttainen, — en ole esimies enkä tule teitä tarkastamaan, vaan vain tavallinen matkailija. Tulen uteliaisuudesta ja olen pahoillani, kun huomaan vieväni teiltä aikaa.
— Minun aikani ei ole kallista, vastasi ukko alakuloisesti hymyillen. — Aikani kuuluu hallitukselle, enkä saisi sitä käyttää hukkaan, mutta sain merkin, joka ilmoitti minulle, että saan levätä tunnin ajan (hän loi silmänsä aurinkokelloon, sillä Montlhéryn tornin puutarhassa oli vaikka mitä, aurinkokellokin), ja näettehän, minulla oli vielä aikaa kymmenen minuuttia; mansikkani olivat kypsyneet, ja päivää myöhemmin… Luuletteko, herra, että hiiret niitä syövät?
— En uskoisi, sanoi Monte-Cristo vakavasti. — Mutta hiiret ovat kyllä huonoja naapureita meille, jotka emme niitä syö hunajalla höystettyinä, niin kuin roomalaiset.
— Söivätkö roomalaiset niitä? ihmetteli puutarhuri. — Söivätkö he hiiriä?
— Niin olen lukenut Petroniuksesta, sanoi kreivi.
— Oikeinko totta? Eivät ne mahda maistua hyviltä, vaikka sanotaankin: lihava kuin hiiri, ne kun nukkuvat koko Jumalan päivän ja heräävät vasta illalla nakertelemaan. Viime vuonna minulla oli neljä aprikoosia, niistä ne kalvoivat yhden. Ja sitten minulla oli sileäkuorinen persikka, ja se on harvinainen hedelmä, mutta siitä ne kalvoivat kokonaan pois muurinpuoleisen kyljen. Se oli ihana persikka, aivan erinomaisen makuinen. En ole koskaan sen parempaa syönyt.
— Söittekö sen? kysyi Monte-Cristo.
— Sen puolen tietysti, joka oli jäänyt jäljelle. Se oli erinomaisen hyvä. Nuo elukat eivät otakaan huonoimpia paloja. Ne ovat samanlaisia kuin muori Simonin poikakin; ei hänkään valinnut huonoimpia mansikoita. Mutta toiste se ei enää tapahdu, siitä voitte olla varma, vaikka kypsymisaikana saisinkin vartioida niitä yökaudet.