Monte-Cristo oli nähnyt kylliksi. Jokaisella ihmisellä on intohimonsa, joka kalvaa häntä sydänjuuria myöten. Tämä lennättimen hoitaja oli puutarhuri. Kreivi alkoi taitella lehtiä, jotka viiniköynnöksissä varjostivat hedelmiä ja estivät niitä kypsymästä, ja voitti näin puutarhurin sydämen.
— Herra oli siis tullut katsomaan lennätintä? kysyi hän.
— Tulin kyllä, elleivät ohjesäännöt sitä kiellä.
— Ei se ole laisinkaan kiellettyä, sanoi puutarhuri, — sillä eihän siinä ole mitään vaaraa, kun ei kukaan voi ymmärtää, mitä me toisillemme ilmoitamme.
— Olen kuullut kerrottavan, että te toistelette merkkejä, joita ette aina itsekään ymmärrä.
— Niinpä kyllä, ja siitä minä eniten pidänkin, sanoi ukko nauraen.
— Miksi siitä pidätte?
— Siksi, että silloin ei minulla ole mitään edesvastuuta. Olen kone, en mitään muuta, ja kun vain toimin, ei minulta vaadita mitään muuta.
— Olisinkohan sattunut kohtaamaan miehen, jolla ei ole kunnianhimoa, tuumi Monte-Cristo. — Sepä olisi harmillista.
— Hyvä herra, sanoi puutarhuri katsahtaen aurinkokelloon, — kymmenen minuuttia on kulunut, palaan toimeeni. Tahdotteko tulla torniin kanssani?