— Mielihyvin.
Monte-Cristo meni torniin, joka oli kolmikerroksinen. Alimmaisessa oli puutarhurin työkaluja, lapioita, rautaharavia ja vesikannuja seinän vieressä. Toinen kerros oli ukon varsinaisena asuntona tai oikeammin sanoen nukkumapaikkana. Siellä oli muutamia talouskapineita, vuode, pöytä, kaksi tuolia, iso savinen vesiruukku ja kuivia yrttejä, jotka kreivi tunsi hajuherneiksi ja salkopavuiksi. Ukko oli varustanut ne nimilapuilla niin huolellisesti, kuin olisi ollut Pariisin kasvitieteellisen puutarhan hoitaja.
— Täytyykö kauankin opetella, ennen kuin osaa käyttää lennätintä? kysyi Monte-Cristo.
— Varsinainen oppiaika ei ole pitkä, mutta ylimääräisenä oleminen…
— Entä paljonko saatte palkkaa?
— Tuhat frangia.
— Se ei ole paljoa.
— Ei, mutta saanhan samalla asunnon, niin kuin näette.
Monte-Cristo katseli huonetta.
— Kunhan hän vain ei olisi asuntoonsa liiaksi ihastunut, mutisi hän itsekseen.