— He seuraavat siis teitä? kysyi Monte-Cristo.
— Tuossa he ovat.
Todellakin saapuivat samassa kahden korskuvan hevosen vetämät vaunut ja kaksi ratsastajaa talon portin eteen, joka heti aukeni. Vaunut tekivät kaaren ja pysähtyivät portaitten eteen ratsastavien herrojen seuratessa niitä.
Samassa Debray oli hypännyt hevosen selästä ja riensi avaamaan vaunujen oven. Hän ojensi kätensä paronittarelle. Tarttuessaan siihen paronitar teki pienen liikkeen, jota ei kukaan muu huomannut kuin Monte-Cristo.
Mutta kreiviltä ei mikään jäänyt huomaamatta, ja hän näki, että pieni kirjelippu ovelasti ja tottuneesti pujahti paronittaren kädestä ministerinsihteerin käteen.
Rouvansa jäljestä tuli pankkiiri niin kalpeana, kuin olisi astunut esiin haudastaan eikä vaunuistaan.
Rouva Danglars loi ympärilleen nopean, tutkivan katseen, jonka vain Monte-Cristo saattoi ymmärtää, ja tarkasti pihaa, pääportaita ja päätyä. Hilliten mielenliikutusta, joka varmasti olisi näkynyt hänen kasvoillaan, jos hänen kasvonsa olisivat voineet kalveta, hän sitten astui portaita ylös huomauttaen Morrelille:
— Hyvä herra, jos kuuluisitte ystävieni joukkoon, kysyisin teiltä, myyttekö hevosenne.
Morrelin hymy näytti irvistykseltä; hän kääntyi Monte-Criston puoleen aivan kuin pyytäen tätä auttamaan häntä pulasta.
Kreivi ymmärsi hänen tarkoituksensa.