— Ah, rouva, miksi ette tee minulle sellaista kysymystä?
— Teiltä, herra kreivi, ei ole oikeutta mitään pyytää, sillä on liiankin varmaa, että saa mitä tahtoo. Siksi kysyinkin herra Morrelilta.
— Pahaksi onneksi, sanoi kreivi, — voin todistaa, että herra Morrel ei voi luovuttaa hevostaan, sillä hänen kunniansa vaatii häntä säilyttämään sen.
— Kuinka niin?
— Hän on lyönyt vetoa siitä, että hän kesyttää Medeian kuudessa kuukaudessa. Ymmärrättehän nyt, rouva paronitar, että jos hän luopuisi hevosesta ennen määräaikaa, hän ei ainoastaan menettäisi vetoaan, vaan häntä vielä sanottaisiin pelkuriksikin. Eikä ratsuväenkapteeni voi laskea sellaista huhua liikkeelle itsestään, edes tyydyttääkseen kauniin naisen oikkua, joka minun mielestäni on pyhä asia maailmassa.
— Siinä näette, hyvä rouva…, sanoi Morrel hymyillen kiitollisena kreiville.
— Minun mielestäni, sanoi Danglars vaimolleen äreällä äänellä, jota huonosti peitti hänen leveä hymynsä, — teillä on jo kyllin monta hevosta.
Rouva Danglars ei tavallisesti jättänyt vastaamatta sellaisiin hyökkäyksiin, mutta nyt hän nuorten herrojen ihmeeksi ei ollut kuulevinaan koko huomautusta eikä vastannut mitään.
Monte-Cristo pani hymyillen merkille tämän vaitiolon, joka ilmaisi paronittaren olevan tavallista nöyremmällä tuulella, ja osoitti paronittarelle kahta tavattoman suurta kiinalaista posliinimaljakkoa, joiden ympärillä kiemurteli merikasveja, niin reheviä, niin voimakkaita ja eriskummaisia, että vain luonto voi sellaisia synnyttää.
Paronitar oli ihastunut.