— Jolla ei luullakseni ole tämän mestarin tauluja? kysäisi Monte-Cristo.
— Ei olekaan, eikä sitä sittenkään ostettu.
— Miksi ei? kysyi Château-Renaud.
— Verraton kysymys. Valtio ei ole niin rikas.
— Ah, anteeksi, sanoi Château-Renaud. — Olen joka päivä kahdeksan vuoden ajan kuullut tätä samaa saarnattavan, mutta en ole siihen vielä tottunut.
— Kyllä vielä totutte, sanoi Debray.
— En usko, vastasi Château-Renaud.
— Majuri Cavalcanti, vicomte Andrea Cavalcanti! ilmoitti Baptistin.
Kaulassaan aivan uudenuutukainen musta silkkihuivi, parta siistittynä, viikset harmaina, katse varmana, majurinpuvun koristuksena kolme kunniamerkkiä ja viisi ristiä, siis aivan moitteettomassa vanhan sotilaan asussa, astui sisään ja ja majuri Bartolomeo Cavalcanti, sama hellä isä, johon olemme tutustuneet.
Hänen rinnallaan lähestyi uudessa puvussaan hymyhuulin vicomte Andrea Cavalcanti, sama kunnioittava poika, johon myös olemme tutustuneet.