— Hänet … kuninkaallisen prokuraattorin, herra Villefort'in, tietysti minä hänet näen!
— Minä en siis tappanutkaan häntä?
— Ettehän vain ole tulossa hulluksi, kunnon Bertuccio? sanoi kreivi.
— Hän ei siis olekaan kuollut?
— Ei ole, näettehän sen itsekin. Sen sijaan, että olisitte pistänyt häntä kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin, niin kuin teidän seutunne miehillä on tapana, iskittekin liian ylös tai liian alas, ja lakimiehet ovat sitkeähenkisiä, tai sitten koko juttu on oman mielikuvituksenne tuotetta, kostotuumienne herättämä painajainen. Tyyntykäähän ja laskekaa: herra ja rouva Villefort, kaksi; herra ja rouva Danglars, neljä; herrat Château-Renaud, Debray, Morrel, seitsemän; majuri Bartolomeo Cavalcanti, kahdeksan.
— Kahdeksan, kertasi Bertuccio.
— Odottakaahan, odottakaahan, kylläpä teillä on kiire joutua matkoihinne, unohditte yhden vieraani. Kumartukaa hiukan vasemmalle… noin … herra Andrea Cavalcanti, tuo mustapukuinen nuori mies, joka katselee Murillon madonnaa ja nyt kääntyy.
Tällä kertaa pääsi Bertuccion huulilta kirkaisu, joka sammui kreivin katsoessa häneen.
— Benedetto! sopersi hän. — Mikä kohtalon sallimus!
— Kello lyö puoli seitsemän, sanoi kreivi ankarasti. — Olen määrännyt, että silloin astumme pöytään. Tiedättehän, etten hyväksy viivyttelemistä.