— Yhtä kaikki epäilen, vastasi Danglars leveästi hymyillen.
— Baptistin! sanoi Monte-Cristo. — Tuokaa tänne toisia sterlettejä ja nahkiaisia. Tiedättehän, niitä, jotka tulivat toisissa tynnyreissä ja vieläkin ovat elossa.
Danglars'in silmät menivät kauhusta selälleen; muut vieraat taputtivat käsiään.
Neljä palvelijaa toi kaksi vesikasvien koristamaa tynnyriä, joissa kummassakin sätki samanlaisia kaloja kuin pöydässä oli tarjolla.
— Olette todellakin tavattoman merkillinen mies! sanoi Danglars. — Ja sanokoot filosofit mitä tahansa, rikkaana eläminen on sentään ihanaa.
— Varsinkin kun on kekseliäs, sanoi rouva Danglars.
— Älkää antako minulle sitä kunniaa, hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo. — Tämän keinon tunsivat jo roomalaiset. Plinius kertoo, että Ostiasta kantoivat orjat päänsä päällä sammioissa Roomaan mulus -nimisiä kaloja, jotka hänen antamansa kuvauksen mukaan epäilemättä olivat kultakaloja. Ylellistähän on tuottaa ne elävinä ja hauskaa on nähdä niiden kuolevan, sillä kuollessaan ne muuttavat pari kolme kertaa väriään ja aivan kuin sateenkaari haihtuessaan vaihtelivat prisman väristä toiseen, minkä jälkeen ne lähetettiin keittiöön. Kalan kuolinkamppailu lisäsi sen arvoa. Ellei sitä nähnyt elävänä, niin sitä halveksi kuolleena.
— Niin, sanoi Debray, — mutta Ostiasta Roomaan oli vain kolme tai neljä peninkulmaa.
— Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo. — Mutta mitä hyötyä olisi siitä, että on syntynyt kahdeksantoistasataa vuotta Luculluksen jälkeen, ellei pystyisi parempaan kuin hän?
Cavalcantit katsoivat kreiviä silmät selällään, mutta olivat siksi hienotunteisia, etteivät virkkaneet mitään.