Debray nousi mennäkseen lohduttamaan paronitarta näiden viimeisten sanojen johdosta, kun ovi äkkiä aukeni.
Herra Danglars astui sisään. Debray istuutui uudelleen.
Kuullessaan oven käyvän rouva Danglars kääntyi ja katseli miestään yrittämättä edes salata kummastustaan.
— Hyvää iltaa, sanoi pankkiiri. — Hyvää, iltaa, Debray.
Paronitar luuli nähtävästi, että tämän käynnin tarkoituksena oli pyytää anteeksi niitä pistosanoja, joita hän päivän kuluessa oli saanut kuulla.
Hän kävi juhlalliseksi ja vastaamatta mitään miehelleen hän kääntyi Lucienin puoleen ja sanoi:
— Lukekaahan jotakin, herra Debray.
Debray, joka oli jo tullut hiukan levottomaksi, rauhoittui paronittaren levollisuudesta ja ojensi kätensä kirjaa kohden, jonka keskellä oli merkkinä norsunluinen, kullalla koristettu veitsi.
— Anteeksi, sanoi paroni, — mutta te väsytätte itseänne, paronitar, valvoessanne näin kauan. Kello on yksitoista, ja herra Debray asuu hyvin kaukana.
Debray oli aivan ällistynyt, sillä vaikka paronin ääni oli rauhallinen ja kohtelias, tunsi hän kuitenkin, että paronilla oli illan suhteen aivan muita suunnitelmia kuin paronittarella.