Paronitarkin hämmästyi ja ilmaisi mielialansa luomalla paroniin katseen, joka olisi pannut tämän punnitsemaan sanojaan, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet sanomalehden kurssinoteerauksiin.
Seurauksena tästä oli, että katse meni aivan hukkaan eikä tehnyt vaikutusta.
— Herra Lucien, sanoi paronitar, — sanon aivan suoraan, ettei mieleni tee laisinkaan mennä levolle, että minulla on teille paljon kerrottavaa, ja että saatte kuunnella minua, vaikka nukkuisitte seisaallanne.
— Alistun määräyksiinne, sanoi Lucien veltosti.
— Rakas herra Debray, sanoi pankkiiri, — älkää tappako itseänne kuuntelemalla tänä iltana paronittaren hullutuksia, sillä voitte niitä kuunnella aivan yhtä hyvin huomenna. Tämä ilta kuuluu minulle, ja aion käyttää sen puhuakseni hyvin vakavista asioista vaimoni kanssa.
Tällä kertaa isku oli niin jyrkkä ja osui niin selvästi, että Lucien ja paronitar joutuivat hämilleen. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät etsivän turvaa tätä hyökkäystä vastaan. Mutta talon isännän valta voitti, ja aviomies sai tahtonsa täytetyksi.
— Älkää suinkaan luulko, että ajan teidät pois, rakas herra Debray, jatkoi Danglars, — mutta eräs odottamaton seikka pakottaa minua vielä tänä iltana keskustelemaan paronittaren kanssa. Tapahtuuhan sellaista niin harvoin, että sen tähden ei tarvitse minuun suuttua.
Debray sopersi muutaman sanan, kumarsi ja poistui törmäten mennessään ovenpieleen.
— Uskomatonta, sanoi hän itsekseen suljettuaan oven, — kuinka aviomiehet, joita pidämme perin naurettavina, helposti saavat meistä voiton.
Lucienin mentyä Danglars asettui hänen paikalleen sohvaan, sulki avoinna olevan kirjan, otti tavattoman vaatimattoman asennon ja alkoi leikkiä koiran kanssa. Mutta kun koira, joka ei häntä kohtaan tuntenut samaa mieltymystä kuin Debraytä kohtaan, aikoi häntä purra, tarttui hän koiran niskaan ja heitti sen huoneen toiselle puolelle nojatuoliin.