— Tunnenko minä herra Debrayn? sanoi Danglars. — Tahdonko minä tutustua häneen? Tahdonko minä kuulla hänen neuvojaan? Seuraanko minä niitä? Pelaanko minä pörssissä? En, tätä kaikkea teette te.
— Mutta koska te siitä hyödytte…
Danglars kohautti olkapäitään.
— Kuinka järjettömiä naiset ovatkaan, kun luulevat olevansa ylen taitavia, jos ovat suoriutuneet yhdestä tai kymmenestä jutusta niin, etteivät ne ole tulleet yleiseksi puheenaiheeksi. Mutta ajatelkaahan, että vaikka olisittekin voinut salata syrjähyppynne ensimmäiseltä mieheltänne, mikä kuuluu taidon aakkosiin — koska useimmat aviomiehet eivät tahdo mitään huomata — olisitte kuitenkin vain heikko jäljennös ylhäisistä naistovereistanne. Mutta minä puolestani olen nähnyt ja aina nähnyt kaiken. Näinä kuutenatoista vuotena olette ehkä voinut salata minulta jonkin ajatuksen, mutta ette ainoatakaan tekoa, toimenpidettä, virhettä. Mielessänne te ylistelitte taitavuuttanne ja luulitte pettävänne minua, mutta mikä on ollut tuloksena? Se, että tänä aikana jokainen ystävänne, herra Villefort'ista alkaen herra Debrayhin asti, on vapissut edessäni. Jokainen heistä on kohdellut minua talon herrana, enkä minä muuta vaadikaan teidän rinnallanne. Ei ainoakaan heistä ole uskaltanut sanoa teille minusta sitä, minä nyt itse sanon. Sallin kyllä, että teette minut vihattavaksi, mutta minä estän teitä tekemästä minua naurettavaksi, enkä mitenkään salli teidän tuhlaavan rahojani.
Ennen kuin Villefort'in nimi tuli esiin, oli paronitar pysynyt jokseenkin rauhallisena, mutta kuullessaan tämän nimen hän kalpeni ja kimposi pystyyn aivan kuin jousen ponnahduttamana. Hän työnsi kätensä eteenpäin, aivan kuin torjuakseen kamalaa näkyä, ja astui pari kolme askelta miestään kohden. Tiesikö mies hänen salaisuutensa eikä ilkeämielisen laskelmallisena ollut tahtonut siitä puhua?
— Herra Villefort! Mitä se merkitsee? Mitä sillä tarkoitatte?
— Sitä, että ensimmäinen miehenne, herra Nargonne, joka ei ollut filosofi eikä pankkiiri — tai ehkä oli kumpaakin — huomasi, ettei hän mitenkään voinut kukistaa kuninkaallista prokuraattoria, ja hän kuoli surusta ja harmista nähdessään, että hänen vaimonsa synnyttäisi kolmen kuukauden päästä lapsen, vaikka mies olikin ollut yhdeksän kuukautta poissa kotoa. Olen karkea, tiedän sen ja olen siitä ylpeäkin, koska sen avulla pääsen liikeasioissani hyvään tulokseen. Miksi miehenne sen sijaan, että olisi itse surmannut, antoikin surmata itsensä? Siksi, että hänellä ei ollut rahoja pelastettavana. Mutta minulla on velvollisuuksia rahojani kohtaan. Yhtiökumppanini herra Debray saattaa minut menettämään seitsemänsataatuhatta frangia; maksakoon hän silloin osansa tappiosta, ja me jatkamme yhdessä. Muussa tapauksessa hän tehköön vararikon noiden sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin tähden ja menetelköön niin kuin kaikki vararikkoiset, kadotkoon. Hyvä Jumala, tiedänhän minä, että hän on miellyttävä mies niin kauan kuin hänen tiedonantonsa ovat oikeita, mutta kun ne ovat vääriä, on maailmassa viisikymmentä muuta häntä parempaa.
Rouva Danglars oli masentunut, mutta ponnisti kuitenkin voimiaan vastatakseen tähän viimeiseen hyökkäykseen. Hän vaipui nojatuoliin ja hänen ajatuksissaan pyörivät Villefort, päivällisten aikana sattunut tapaus ja koko tuo kummallinen onnettomuuksien sarja, joka viime päivinä oli iskenyt hänen kotiinsa ja muuttanut sen näennäisen rauhan raa'aksi riitelemiseksi. Danglars ei katsahtanutkaan häneen, vaikka hän teki kaiken voitavansa pyörtyäkseen. Hän avasi huoneen oven sanaakaan sanomatta ja meni omalle puolelleen, joten rouva Danglars herätessään puolinaisesta pyörtymyksestään saattoi kuvitella nähneensä vain pahaa unta.
66. Avioliittoaikeita
Seuraavana päivänä eivät Debrayn vaunut poikenneetkaan tavalliseen aikaan ennen hänen virastoon menoaan — rouva Danglars'in pihaan.