Samaan aikaan, siis puoli yksi, rouva Danglars käski valjastaa hevoset vaunujensa eteen ja lähti kotoaan.
Danglars, joka verhon takana oli vaaninut ja odottanut tätä lähtöä, antoi määräyksen, että hänelle oli heti ilmoitettava, kun rouva saapui. Mutta kello kahdelta hän ei ollut vielä palannut.
Danglars oli käskenyt ajaa vaununsa oven eteen lähteäkseen edustajakamariin. Puolipäivästä siihen asti hän oli työhuoneessaan, avasi kirjeitä ja kävi yhä synkemmäksi, kirjoitti numeroita numeroiden jälkeen ja otti käyntejä vastaan, muiden muassa majuri Cavalcantin, joka entisessä sinisessä puvussaan, yhtä jäykkänä ja täsmällisenä kuin aina ennenkin, tuli sovitulla hetkellä päättämään raha-asiansa pankkiirin kanssa.
Lähtiessään eduskunnasta, jossa oli osoittautunut hyvin levottomaksi ja tavattoman kiivaasti hyökännyt hallituksen kimppuun, Danglars nousi vaunuihinsa ja käski ajaa Champs-Elysées 30:een.
Monte-Cristo oli kotona, mutta hänen luonaan oli vieras ja hän pyysi Danglars'ia odottamaan hetkisen salongissa.
Pankkiirin odottaessa ovi aukeni, ja huoneeseen astui papinpukuinen mies, joka näytti olevan talossa parempi tuttava kuin Danglars, koska hän vain kumarsi ja meni suoraan sisähuoneisiin.
Vähän sen jälkeen aukeni ovi, josta pappi oli mennyt, ja Monte-Cristo astui esiin.
— Anteeksi, rakas paroni, sanoi hän, — mutta eräs ystäväni, apotti Busoni, jonka näitte kulkevan ohitsenne, on saapunut Pariisiin. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme toisemme, enkä voinut heti jättää häntä. Toivon, että annatte minulle anteeksi.
— Tietysti, sanoi Danglars, — ymmärrän teidät täydellisesti. Tulin sopimattomaan aikaan ja lähden pois.
— Ei suinkaan, istukaahan toki. Mutta, hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? Olette kovin huolestuneen näköinen. Tämähän on aivan pelottavaa. Raharuhtinaan suru on kuin pyrstötähti, se ennustaa aina suurta onnettomuutta maailmalle.