— Huono onni on vainonnut minua jo monta päivää, sanoi Danglars, — ja odotan vain uusia onnettomuuksia.
— Varjelkoon! sanoi Monte-Cristo. — Oletteko kärsinyt pörssissä suuria tappioita?
— Niistä olen ainakin muutamaksi päiväksi selvinnyt. Nyt on kysymys eräästä vararikosta Triestissä.
— Niinkö? Onko tuo vararikkoinen mies ehkä sattumalta pankkiiri Jacopo Manfredi?
— Hän juuri! Ajatelkaahan, meillä on ollut jo pitkän aikaa liikevaihtoa noin kahdeksan-yhdeksänsataatuhatta frangia vuodessa. Ei koskaan ole sattunut mitään häiriöitä, ei mitään viivytystä. Hän maksoi aina aivan kuin ruhtinas … sellainen ruhtinas, joka maksaa. Ja nyt olen lainannut hänelle miljoonan, ja eikös tuo kirottu Jacopo Manfredi lakkauta maksujaan!
— Todellako?
— Tämä on aivan ennenkuulumaton vastoinkäyminen! Minä hain häneltä maksun kuudensadantuhannen markan vekseleistä, ne tulivat lunastamattomina takaisin, ja sitä paitsi minulla on hallussani neljänsadantuhannen frangin arvosta hänen vekseleitään, jotka hänen edustajansa Pariisissa piti lunastaa. Tänään on kolmaskymmenes päivä, lähetän nostamaan rahoja … edustaja onkin kadonnut. Kun otan lukuun sen, mitä menetin espanjalaisissa papereissa, kertyy siitä jokseenkin kaunis summa.
— Hävisittekö todellakin espanjalaisten arvopaperien takia?
— Seitsemänsataatuhatta frangia suoraan kassastani, en enempää enkä vähempää.
— Kuinka voitte niin erehtyä, vanha pörssimies?