— Viisituhatta frangia kuukaudessa.
— Kuusikymmentätuhatta frangia vuodessa. Sitä arvelinkin, sanoi Monte-Cristo olkapäitään kohauttaen. — Nuo Cavalcantit ovat kitsaita. Miten hän luulee nuoren miehen tulevan toimeen viidellätuhannella kuukaudessa?
— Mutta ymmärrättehän, että jos tuo nuori mies tarvitsee muutaman tuhannen lisää…
— Älkää antako lisää, muuten isä antaa teidän ne maksaa. Te ette tunne italialaisia miljoonamiehiä. He ovat oikeita saitureita. Ja kenen välityksellä tuo luotto on avattu?
— Fenzin, joka on Firenzen parhaita pankkiliikkeitä.
— En sano, että olette vaarassa hävitä, mutta pysykää joka tapauksessa valtuuden määräämissä numeroissa.
— Ettekö siis luota Cavalcantiin?
— Minä! Antaisin kymmenen miljoonaa hänen nimikirjoitustaan vastaan. Hänen omaisuutensa kuuluu äskenmainittuun toiseen luokkaan, rakas herra Danglars.
— Ja kuinka vaatimaton hän on! Minä olisin luullut häntä tavalliseksi majuriksi, en miksikään muuksi.
— Ja sekin olisi jo ollut kunnianosoitus hänelle, sillä eihän hänellä ulkomuotoa ole! Kun näin hänet ensi kertaa, pidin häntä vanhana luutnanttina, joka oli homehtunut jossakin syrjäseudussa. Mutta kaikki italialaiset ovat sellaisia. He muistuttavat vanhoja juutalaisia, elleivät loista nerokkuudellaan kuin itämaan taikurit.