— Tunnettehan minut, sanoi Villefort, — en ole tekopyhä, en ainakaan syyttä. Jos otsani on synkkä, ovat monet huolet sen sellaiseksi tehneet; jos sydämeni on kova, niin se on kovettunut voidakseen kestää kaikki kolaukset. Sellainen en ollut nuoruudessani, sellainen en ollut kihlajaisissani Cours-kadun varrella Marseillessa. Mutta sen jälkeen kaikki on muuttunut minussa ja ympärilläni. Elämäni on kulunut vaikeiden asioiden hoitamisessa ja sellaisten ihmisten kukistamisessa, jotka vapaaehtoisesti tai tahtomattaan ovat osuneet tielleni tuottamaan minulle vaikeuksia. Huonot teot tulevat myös usein ihmistä vastaan verhottuina välttämättömyyden vaippaan. Ja kun sitten on tehnyt huonon teon, kiihtyneenä, pelon tai huumauksen vallassa, niin huomaakin, että olisi voinut sen välttää. Silloin, sokeudessamme, emme keksineet oikeata keinoa, mutta jälkeenpäin sanomme itsellemme: miksi en tehnyt niin ja niin? Teitä naisia taas harvoin omantunnonvaivat ahdistavat, sillä te olette harvoin itse päättämässä teostanne, vaan teidät pakotetaan tekoon, ja melkein aina rikoksenne ovatkin toisten aiheuttamia.
— Myöntäkää joka tapauksessa, että jos olen rikoksen tehnyt, jos olen siihen itse ollut syyllinen, niin eilen sain ankaran rangaistuksen, sanoi rouva Danglars.
— Poloinen! sanoi Villefort puristaen hänen kättään. — Se on liian ankara rangaistus, ja näin, että olitte menehtyä, ja kuitenkin…
— Mitä?
— Minun täytyy suoraan sanoa … kootkaa koko rohkeutenne, sillä vielä ette tiedä kaikkea.
— Hyvä Jumala, sanoi rouva Danglars kauhistuneena, — mitä vielä on tapahtunut?
— Te ette näe muuta kuin menneisyyden, ja se on todellakin synkkä. Kuvitelkaa tulevaisuutta, joka on vieläkin synkempi, tulevaisuutta … ehkä kamalaakin … ehkä veristä…
Paronitar tiesi, että Villefort yleensä aina oli tyyni, ja siksi nuo kiihkeät sanat kauhistuttivat häntä niin, että hän avasi suunsa kirkaistakseen, mutta huuto kuoli hänen huulilleen.
— Kuinka tuo kamala menneisyys on voinut nousta haudastaan? huudahti Villefort. — Mitenkä se on voinut ruveta kummittelemaan ja saa nyt poskemme kalpenemaan ja otsamme punastumaan?
— Sattuma on sen järjestänyt, sanoi Hermine.