— Sattuma! huudahti Villefort. — Ei, ei, sattumaa ei ole olemassa.
— On kyllä. Eikö kreivi Monte-Cristo sattumalta ostanut tuota taloa? Eikö hän sattumalta alkanut kaivaa maata? Eikö sattumalta tuota onnetonta lasta löydetty puun alta? Lapsiparka, jota en ole kertaakaan saanut suudella, mutta jonka takia olen monta kyyneltä vuodattanut. Sydämeni oli haljeta, kun kreivi kertoi tuosta löydöstä.
— Se ei ollut totta. Siitä minun piti teille puhua, juuri se oli se kamala uutinen, vastasi Villefort käheällä äänellä. — Kukkien alta ei löydetty mitään. Niiden alla ei ollut lasta. Meidän ei ole nyt syytä itkeä ja huokailla. Meidän on syytä vapista!
— Mitä tarkoitatte? huudahti rouva Danglars väristen.
— Tarkoitan, että kreivi Monte-Cristo ei ole voinut löytää lapsen luurankoa eikä raudoitettua laatikkoa noiden puiden alta, sillä kumpaakaan ei siellä ollut.
— Ei ollut! toisti rouva Danglars, ja hänen silmäteränsä laajenivat kauhusta. — Ei ollut! toisti hän vielä kerran aivan kuin olisi koettanut sanojen kaiun ja äänen soinnun avulla hillitä vauhkoja ajatuksia.
— Ei! sanoi Villefort, ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.
— Ettekö siis haudannutkaan lapsiparkaa siihen? Miksi petätte minua? Missä tarkoituksessa, sanokaa?
— Se oli siellä. Mutta kuulkaahan minua, kuulkaa, ja varmaankin säälitte minua, sillä olen kantanut mielessäni tätä taakkaa kaksikymmentä vuotta heittämättä pienintäkään osaa siitä teidän hartioillenne.
— Hyvä Jumala, te kauhistutatte minua. Mutta puhukaa, minä kuuntelen!