— Muistattehan, kuinka kului tuo tuskallinen yö, jolloin makasitte punaisten verhojen suojassa kuolemaisillanne ja minä melkein yhtä tuskissani kuin tekin odotin synnytystänne. Lapsi tuli maailmaan, se ei liikkunut, ei hengittänyt, ei päästänyt ääntäkään. Luulimme sitä kuolleeksi.
Rouva Danglars teki nopean liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut syöksyä pystyyn.
Mutta Villefort pidätti häntä pannen kätensä ristiin aivan kuin rukoillen häntä kuuntelemaan tarkkaavaisesti.
— Luulimme sitä kuolleeksi, jatkoi hän. — Panin sen laatikkoon, menin puutarhaan, aloin kaivaa maahan kuoppaa ja laskin sen sinne. Tuskin olin ennättänyt sen tehdä, kun korsikalaisen käsivarsi ojentui minua kohden. Näin aivan kuin varjon nousevan eteeni, näin salaman välähtävän. Tunsin kipua, aioin huutaa, kylmä väristys kulki läpi ruumiini ja tukahdutti ääneni… Kaaduin maahan ja luulin saaneeni surmaniskun. En koskaan unohda suurta rohkeuttanne, kun toinnuttuani laahasin itseni portaiden juurelle ja te — vaikka olitte itsekin kuolemaisillanne — tulitte minua vastaan. Meidän täytyi salata tämä kamala tapaus. Teillä oli rohkeutta palata kotiinne imettäjänne tukemana. Minä keksin haavani syyksi kaksintaistelun. Vastoin kaikkea odotustamme salaisuus säilyikin. Minut vietiin Versailles'iin. Kolme kuukautta häilyin elämän ja kuoleman välillä. Kun vihdoin parannuin, määrättiin minut etelään nauttimaan lämpöä ja valoa. Neljä miestä kantoi minut Pariisista Châlons'iin, kolme peninkulmaa päivässä. Rouva Villefort seurasi paarejani vaunuissaan. Châlons'issa vietiin minut purteen Saone-joelle ja sieltä Rhône-joelle, ja virran viemänä saavuin Arles'iin, sitten Arles'ista taas paareilla Marseilleen. Toipumistani kesti kuusi kuukautta. En kuullut teistä mitään, en tohtinut tiedustella, miten teidän oli käynyt. Palattuani Pariisiin sain kuulla, että jäätyänne herra Nargonnen kuoltua leskeksi olitte mennyt Danglars'in kanssa naimisiin.
Mitä olin ajatellut sen jälkeen, kun jälleen tulin tajuihini? Yhäti samaa asiaa, lapsen ruumista: joka yö se nousi haudastaan uniini. Näin sen seisovan haudan reunalla ja uhkaavan minua sormellaan ja katseellaan. Heti Pariisiin tultuani aloin suorittaa tiedusteluja. Kukaan ei ollut asunut talossa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet sieltä, mutta se oli vuokrattu yhdeksäksi vuodeksi. Menin tapaamaan vuokralaista, sanoin, etten muka tahtonut nähdä talon joutuvan vieraisiin käsiin, koska se oli vaimoni isän ja äidin omaisuutta. Tarjosin hyvityksen saadakseni vuokrasopimuksen puretuksi. Minulta pyydettiin kuusi tuhatta, olisin maksanut kymmenen, olisin maksanut kaksikymmentä. Rahat olivat taskussani, purkamissopimuksen allekirjoitutin heti. Kun sen olin saanut, ajoin täyttä laukkaa Auteuiliin. Ei kukaan ollut astunut taloon lähtöni jälkeen. Kello oli viisi illalla, menin punaiseen huoneeseen ja odotin yötä. Kaikki, mitä vuoden aikana olin itselleni sanonut, palasi nyt entistä uhkaavampana mieleeni.
Tuo korsikalainen, joka oli uhannut minua verikostolla, seurannut minua Nîmes'ista Pariisiin, piiloutunut puutarhaan, iskenyt minua puukollaan, nähnyt minun kaivavan kuoppaa ja hautaavan sinne lapsen — hän voisi saada tietoonsa, kuka te olitte. Jonakin päivänä hän kenties tulisi kiristämään teiltä rahoja tällä kamalalla salaisuudella? Se olisi hänelle mieluinen hyvitys siitä, etten ollutkaan kuollut hänen puukoniskustaan? Oli siis välttämätöntä, että ennen kaikkea muuta, ja kaiken varalta, hävitin menneisyyden jäljet, poistin kaikki näkyvät todisteet. Jäihän muistoihini kylliksi todellisuutta.
Sen vuoksi olin purkanut vuokrasopimuksen, sen vuoksi olin tullut, sen vuoksi odotin.
Yö tuli, odotin täydellistä pimeyttä. En ollut sytyttänyt valoa. Tuuli heilutti huoneen verhoja ja sai minut kuvittelemaan, että niiden takana oli vakooja piilossa. Tuon tuostakin värisin, sillä olin kuulevinani vuoteesta teidän valitustanne, enkä tohtinut kääntyä katsomaan. Sydämeni tykytti yön hiljaisuudessa niin voimakkaasti, että pelkäsin haavani aukeavan uudelleen. Viimein vaimenivat kaikki äänet ympärilläni. Tiesin, ettei minun nyt enää tarvinnut pelätä mitään, ettei kukaan voinut minua nähdä eikä kuulla, ja päätin mennä puutarhaan.
Kuulkaahan, Hermine, luulen olevani yhtä rohkea kuin kuka muu mies tahansa, mutta kun otin taskustani portaitten oven avaimen — jota me molemmat niin paljon olimme rakastaneet ja jonka te olitte tahtonut kiinnittää kultarenkaaseen —, kun avasin oven ja näin valojuovan osuvan pitkänä viivana kiertoportaille, aivan kuin se olisi ollut haamu, silloin nojauduin seinään ja olin vähällä huutaa. Luulin tulevani hulluksi.
Lopulta minun onnistui hillitä itseni. Astuin portaita alas. Mutta polveni vapisivat niin, että minun oli tartuttava lujasti kaidepuuhun. Jos olisin hellittänyt siitä, olisin heti paikalla syöksynyt portaita alas.