— Rakas kreivi, ellei minusta puhuttu, niin sitä enemmän minua ajateltiin, ja se saattaa minut epätoivoon.
— Mitä se merkitsee, kun neiti Danglars ei ollut niiden joukossa, jotka teitä ajattelivat. Mutta tietenkin hän voi ajatella teitä kotonaan.
— Olen aivan varma siitä, ettei hän ajatellut. Ja oli miten oli, hänen ajatuksensa olivat varmaankin aivan samanlaisia kuin minun hänestä.
— Liikuttavaa sympatiaa! sanoi kreivi. — Te siis inhoatte toisianne?
— Kuulkaahan, kun selitän, sanoi Morcerf. — Jos neiti Danglars voisi sääliä niitä tuskiani, joita minulla ei ole, ja palkitsisi minua välittämättä vähääkään vanhempiemme kaikista avioliittopäätöksistä, niin ihastuisin. Lyhyesti sanoen, minun luullakseni neiti Danglars olisi verraton rakastajatar, mutta aviovaimona, hitto vieköön…
— Noinko te ajattelette tulevasta vaimostanne? nauroi Monte-Cristo.
— Hyvä Jumala, ajatukseni ovat kyllä hiukan karkeita, mutta puhun ainakin totta. Mutta koska nämä unelmat eivät voi toteutua, vaan koska neiti Danglars'in ilmeisesti täytyy tulla aviovaimokseni, mikä merkitsee, että hänen täytyy asua luonani, ajatella luonani, laulaa luonani, runoilla ja soitella kymmenen askelen päässä minusta, ja että tätä jatkuu läpi koko elämäni, — niin minä kauhistun. Rakastajattaresta pääsee eroon, rakas kreivi, mutta aviovaimo on toista; hänet saa pitää luonaan ikuisesti, joko etäämpänä tai lähempänä. Kauheatahan olisi pitää aina luonaan neiti Danglars'ia.
— Teitä on vaikea tyydyttää, vicomte.
— Niin onkin, sillä toisinaan toivon aivan mahdottomia.
— Mitä?